välillä tää kaikki tuntuu epätodelliselta koska en mie oo koken tälläistä parisuhdetta koskaan ennen... En ole riittänyt kelleen.. aina olen saanut väkisin tehdä töitä että joku ihminen edes huomaisi minut... Olen hakenut koko elämäni paikkaani tässä maailmassa yrittäen olla jtn muuta kuin olen ja nyt ensimmäistä kertaa elämässäni tuntuu että olen sen löytänyt ja että olen kotona.. raiteilla jo tuli olo että olen "kotona" koska mieheni kanssa siellä olin.... hämmentävää on että miten juuri tuo elämän myrskyjen kovettama jäärä on se ihminen jonka kanssa laivani pääsi satamaan pois tuuliajolta jossa koko elämäni seilasin etsien paikkaani....  yksin taistellen elämän tuulimyllyjä vastaan... mutta joo sori tiedän ettette varmasti tajua yhtään mitä mie täs koitan selittää enkä oikein ymmärrä itsekkään mut joo miehe on ENSIMMÄINEN ihminen maailmassa jolla oon voinut alust lähtien olla avoin kaikesta jopa kipeistä asioista SELVINPÄINKIN tai no en mie kaikesta ole voinut viel hänellekkään jutella, esim lapsuudestani en oo  puhunnut hänelle VIELÄ mitn oikee tai joo oon mie niist hyvist asioista puhunut mut en tosiaankaan niistä karmeuksista tms helvetillisen kipeilt mut senkin aika tulee vielä että niistä hänellekin puhun mutta ensin mun on vain käsiteltävä ne asiat läpi ja aukasta ne solmut päästäni ennen kuin voin niistä rakkaalleni ees ajatella juttelevani  avoimesti ilman häpeän tunnetta...

Mieheni on myös ainoa mies tässä maailmassa joka on näyttänyt alust lähtien teoillaan sen mitä muut ovat vain puhuneet eli sen että minä RIITÄN... minun ei tarvitse kärsiä mustasukkaisuudesta  hänen kanssaan koska hän on tosissani kanssani eikä muita naisia katsele tms joka minusta on vitun hämmentävää koska kukaan toinen ei ole näin vakavissani ollut minun kanssani enkä ole koskaan riittänyt ainoaksi naiseksi yhtikäs kellekkään muulle ihmiselle... :O Minä en silti edelleenkään voi sanoa tuntevani miestäni täysin (jos niin sanoisin niin valehtelisin!!) mutta joka päivä opin jtn uutta hänestä mutta toisaalta enhän minä tunne vielä edes  itseäni täysin niin miten voisin tuntea hänetkään ja toisaalta olen aina ajatellut ettei toisia ihmisiä voikkaan tuntea aivan läpikotaisin koska jokainen ihminen on yksilö ja jokaisella on jtn mitä ei halua muille itsestään paljastaa tms.. Koen kuitenkin että mieheni on toinenpuoliskoni ja hänen kanssaan olen kokoinen epätäydellinen ihminen. Sanon monesti päivässä hänelle että rakastan häntä ja välillä kyllä itsekin mietin että miksi minun on se lause hänelle sanottava niin monesti että mitä sillä yritän todistella ja jos jtn yritän niin yritänkö todistella itselleni jtn vai hänelle?  Olen kuitenkin tullut siihen johtopäätökseeen tuota miettiessäni että en yritä todistella mitn koska tiedän että mieheni tietää kyllä muutenkin että rakastan häntä vaikka en asiaa hänelle sanoisikaan koska hän tietää millainen aidosti olenkaan ja mitä tunnen oikeasti eikä minun tarvitse hänelle esittää yhtikäs mitn muuta kuin olen. hän on nähnyt kyyneleeni joita ennen häpesin enemmän kuin mitn jne... hän on nähnyt minusta sen herkän haavoittuvaisen puoleni ja sen että minä mietin asioita helvetisti päässäni jne.. Hän on ainoa ihminen joka näki vaivaa ja teki töitä voittaakseni luottamukseni ja joka alusta lähtien hän on kohdellut minua kuin ihmistä. Hän halusi alusta lähtien tutustua minuun ihmisenä saaden tietää millainen minä juuri olen eikä ollut luonut minusta  ihmisenä käsitystä huhujen, juorujen tai muiden ihmisten puheiden perusteella joka minusta alussa varsinkin tuntui hyvinkin oudolle koska ajattelin että hänkin on vain vailla helppoa perseen saamista niin kuin muutkin miehet ovat olleet mutta ei hän ei todellakaan ole niin kuin muut... hän halusi kaivaa minusta esille aidon ihmisen ja riisua kovan suojakuoreni kärsivällisesti ajan kanssa ilman mitn kiirettä jne joka lopulta johti siihen että minä uskaltauduin luottamaan häneen ja päästämään hänet sydämeeni, jonka ympärille oli kerääntynyt vuosien aikana paksu jääpeite mutta hänen ansiostaan se jää alkoi sulamaan jo alussa sen takia millainen ihminen hän  aidosti on.. ensin en edes huomannut asiaa pitkähköön aikaan siis sitä että jäinen sydämeni alkoi lämpenemään hänelle enkä myöntänyt edes itselleni että olisin jotenkin kiinnostunut hänestä miehenä joka tuli aivan erimaailmasta millaisessa itse olin elämäni elänyt mutta kun aikaa kului ja tutustuin häneen pikkuhiljaa niin minun oli pakko myöntää että joku tässä eriskummallisessa salamyhkäisessä ennalta arvaamattomassa miehessä sai minut kiinnostumaan... Juhannuksena 2019 myönsin itselleni ja hänellekin lopultakin 100% totuuden että rakastan häntä tilanteessa kun järkyttävä lämmin aalto täytti minut sisäisesti ja sisimpäni täytti helvetillisen turvallinen tunne ja taivaallisen hyvä olo  joka minuun iski ensimmäistä kertaa elämässäni jonkun toisen ihmisen kainalossa ja hänen silmiään katsoessani siinä kohtaa tajusin viimeinkin että voin luottaa häneen täysin jne jolloin suustani tuli ensimmäistä kertaa lause "rakastan sinua" kyynelien valuen silmistäni. Sekin oli ensimmäinen kerta kun elämässäni itken hyvänolon takia minkä joku toinen ihminen minussa saa aikaiseksi ja vielä että itken avoimestii toisen ihmisen silmien edessä tuntematta häpeää tms minkäänlaisia omantunnontuskia..... Hän poisti estoni siinäkin asiassa että uskalsin olla aidosti oma itseni ja se on kyllä vieläkin pirun vaikeaa välillä koska aina olen ollut jtn muuta kuin oma itseni... esittänyt kaikkea muuta koska olen ajatellut kuvitellen etten riitä kenellekkään aitona haavoittuvaisena ihmisenä joka mm kärsii uniongelmistakin miettiessään asioita päänsä sisällä... suurinosa maailman ihmisistä luulee että minä en mieti yhtikäs mitn ja elän järjettömästi elämäääni... mutta mieheni on nähnyt totuuden tässäkin asiassa....  

mutta joo....  tämä teksti taisi olla tässä.....  taidan nyt julkaista tämän ja alkaa tekemään jtn aivan muuta... sainpahan taas purettua mietteitäni kirjoittamalla kun iski pakonomainen fiilis kirjottaa jtn pientä mieltäni kiusaamasta..... mutta joo  ihanaa sateista päivän jatkoa teille.....