Mikäkhää siinä on että minun on edelleenkin vaikea sanoa "ei" vaikka mieli tekisi oikeasti niin sanoa mutta silti suustani kuuluu "kyllä" ? Miksen anna itselleni lupaa pysyä päätöksissäni vaan aina tilanteessa kuin tilanteessa unohdan ne täysin ja teen aivan päinvastoin?  se on kyllä pakko myöntää että suurimmat riidat olen käynyt elämäni aikana juuri itseni kanssa. outo juttu mutta aikoinaan olin juuri itseni pahin vihollinen ja vihamies. vihasin itseäni enemmän kuin kukaan tai mitn muuta maailmassa, jos kaikkien ihmisten vihan määrät yhdistettäisiin ni sekään ei olisi läheskään samoissa lukemissa kuin mun viha itseäni kohtaan. En edes ymmärtänyt silloin kuinka paljon itseäni vihasinkaan vaan näiden vuosien jälkeen tajuan asian todellisuuden jonka ymmärsin kun mun ei tarvi enää peitellä asioita itseltäni (ja käyn terapiassa tätäkin asiaa läpi) vaan pystyn olemaan tästäkin asiasta itselleni täysin 100% rehellinen eikä mun tarvi enää siitäkään itselleni uskotella ja valehdella yhtikäs mitn! Se on vit..n pelottava tunne kun vihdoinkin pystyn olemaan itselleni täysin rehellinen kaikesta. En löydä yhtäkään asiaa mistä minä en voisi puhua rehellisesti ja avoimesti muidenkin ihmisten kuullen, en vaikka kuinka asiaa miettisin pääni puhki. Outo juttu kyl ku aikoinaan mun valehteleminen oli toinen nimeni, tavaramerkkini ja helvetin iso osa persoonaani. Osasin valehdella lopulta niin hyvin että uskoin jopa itse omia valheitani. Nyt kun mietin itseäni silloin ihmisenä voin rehellisesti myöntää olleeni ihan vit.n moinen hirviö  joka ei ole lähelläkään ihminen tai jossa ei ollut ripaustakaan ihmisyyttä. Olin silloin aikamoinen mm.tuhosin kaiken mikä tielläni oli, enkä sääliä antanut kenellekkään jotka eksyivät yrittämään pysäyttämää minut jne ne pistin henkisesti kärsimään jotka tulivat matkaani häiriköimään ja vauhtiani hidastivat tahallaan menoani tai elämäni kulkua jotenkin. Myös vanhempani ja sisaruksen olivat vihollisiani vuosia, kun tätä "tuhon matkaani" kuljin täysin pimennossa valoa vältellen varjoissa kulkien. Mikään eikä kukaan saanut minua tulemaan kanssaan "valon säteisiin"  pois paikasta mistä oli tullut vuosien aikana turva ja suoja ympärilleni. Lopulta löytyi kuitenkin ihminen joka oli alusta lähtien hyvin kärsivällinen kanssani antaen minulle aikaa vapaasti omalla tahdollani etenemiseeni häntä kohti pienin ja hyvin epäröivin askelin omaan tahtiini. hetki hetkeltä ja askel askeleelta kuitenkin haluni kasvoi selvittää kuka hän on ja tutustua häneen kasvoi koko ajan entisestään. Hän oli ensimmäinen ihmisolento johon tunsin itse vetovoimaa ja olin kiinnostunut selvittämään perinpohjaisesti kuka hän oikeasti onkaan. Halusin koko ajan vain entistä lähemmäs häntä tutustuakseni häneen lisää ja tarkemmin! Halusin tutustua häneen täysin ja lopulta koitti se päivä kun uskalsin luottaa häneen täysin ja vihdoinkin astuin jalallani ensimmäistä kertaa kertaa aikuisiälläni "valoon" ensin toisella jalallani ja sen jälkeen oli toisen askeleen vuoro joka kuljetti minut pimennosta pois kokonaan häntä silmiin katsoen, käsistä pitäen ja kyyneleet valuen poskillani. Se hetki oli minulle muutos parempaan ja se päivä muutti koko elämäni suunnan. Tulen muistamaan sen päivän aina elämäni loppuun asti ja tiedän 100% varmasti etten tule sitä päivää ikinä unohtamaan vaikka kaikki muut unohtaisin mielestäni, koska sen päivän olen tallentanut sydämeeni. Päivä mistä puhun on 15.06.2019 kun yhdessä lähdimme rakkaan aviomieheni kanssa kulkemaan rinnakkain elämää yhdessä eteenpäin, luottaen toisiimme 100% ja nauttien "valossa" olosta yhdessä päivä päivältä rohkeammin askelin.

15.06.2021 tuli 2vuotta yhdessä täyteen tätä eriskummallista matkaamme jonka aikana on tapahtunut paljon mutta pitää miettiä "siitä mistä olemme lähteneet olemme tänne päätyneet"  ja joka päivä tajuan kuinka paljon sinua rakastan ja jos minulta joka aamu kysyttäisiin "tahdotko sinä piip piip piip mieheksesi ja elää loppu elämäsi hänen kanssaan rakastaen häntä kunnes kuolema teidät erottaa??" vastaisin "TAHDON!!!!" 

-ilman sinua ei olisi minuakaan-