Aikoinaan katseemme kohtasivat a-klinikan kuntsarilla jossa en kyllä aavistanut  pienestikään että siitä mykästä miehestä tulisi vielä joskus aviomieheni ja sielunkumppanini. Prisman leipäosastolla vuosien päästä kohtasimme uudelleen sattumalta ja siitä se kipinä välillämme alkoi vaikka en silloinkaan aavistanut kuin sen että meistä tulee kavereita mutta jokin sinussa oli sellaista että sait minut hymyilemään salaperäisesti, en sitten tiedä oliko se sinun karismasi vai helvetin omituinen huumorintajusi mutta jokin sinussa kolahti ja laitoinkin viestiä sinulle jo heti kassajonossa seisoessani... No joo... lopulta kun muutimme raiteille yhteiseen kotiin yhteisen katon alle jossa kasvoimme yhteen ja rakensimme oman maailmamme, joka oli juuri sellainen kuin me kaksi halusimme tai niin me siinä kohtaa kuvittelimme koska emme tienneet vielä siinä kohtaa paremmasta... no monien asioiden ansiosta päätimme pakata kotimme pakun ja peräkärryn kyytiin ja lähteä matkalle kohti "tuntematonta"   mäkättävän kaverisi ajaessa meidät pois meille tutusta ja turvallisesta paikasta. Monen mutkan kautta löysimme itsemme monen sadan kilometrin päästä unelmien omakotitalon pihalta pimeänä syysiltana hämmästelemässä suureen ääneen mitä siellä ME siellä oikein teemme..? No siitä alkoi tavaroiden kantaminen sisälle ja seuraavan viikon ajan etsimme niille yhdessä omia paikkojaan että saimme rakennettua meidän silloiselle laumalle kodin jossa viihdymme. siellä olimme erittäin onnellisia pidemmän aikaa kunnes alkoi suhteemme suurimmat ns ongelmat ja riidat jotka muuttuivat verisiksi tappeluiksi  ja varsinkin kun olimme kännissä mutta toisaalta mitä voi oottaa ku kaks tälläst ns ongelmatapausta vetää örvellys kännin ja alkaa aukoo toisilleen turpaansa.... no joo niistäkin asioista selvittiin lopulta puhumalla ja itkemällä sohvalla/sängyllä vierekkäin katuvana.. mutta koskaan ne painimatsit eivät unohtuneet mielestämme ja ne varjostivat meidän onnellisuutta vaikka muuta väitimme.  jossain kohtaa (rahallisista syistä) vuokrasit mökin (meidän oman piilopirtin jossa kyllä hermoni lepäsi ja nautin olostani suurimman osan ajasta keskellä metsää)  ja suhdestatuksemme muuttui "asumuserossa" oleviksi vaikka todellisuudessa se vain lujitti suhdettamme ja liimasi meidät toisimme kiinni vain entistä tiukemmin. No asiat mutkistuivat kun alkoi tulla ulkopuolisilta tahoilta ns. "ongelmia" ja muut tahot puuttuivat elämäämme liiaksikin ja se sai aikaan sellaisen stressi tilan välillemme että erkaannuimme toisistamme kauemmas hetki hetkeltä joka lopulta johti siihen että minä nostin kytkintä ja "pakenin" luotasi tänne ystävä pariskuntani luokse koska en uskonut tilanteeseen olevan muuta ratkaisua ja ajattelin että sitähän ulkopuoliset haluavat että tiemme eroavat jne uskoin itse että lähtemällä annan sinulle "vapauden" tulla vielä joskus onnelliseksi ja toivoin että elämäsi helpottuu kun en ole enään riesanasi jne... No nyt siitä lähdöstä on yli kuukausi ja silti joka päivä kaipaan kotiin helvetisti vaikka tiedän ettei ole enää MEIDÄN kotia eikä entiseen paluuta ja toisaalta en kaipaa kotiin vaan sinua tai no eriskummallista laumaamme (johon oli liittynyt yksi pelastettu lisää eli meidän oma rakas sokea ylväs metsästyskoiramme Topi) joiden joukossa olin aidosti onnellinen hyvinä hetkinämme kun ei ollut niitä ongelmia. Tällä hetkellä kyllä mietin että olisiko tilanne eri jos emme olisi antaneet sen ulkopuolisen henkisen paineen vaikuttaa meihin ja olisimme osanneet kommunikoida toisillemme vieläkin paremmin... no sitä ei voi tietää ku ei tarina kerro vastausta eli se jää miettimismyssyyn... Nyt jännityksellä odotan että mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan ja onko kohtalolla jokin keino saada meidät vielä joskus yhteen kulkemaan yhteistä polkua mutta se selvii aikanaan... nyt on vain kestettävä yksin kulkeminen oikealla asenteella ja se helpottaa suuresti olotilaani että tiedän 100% että sinä tulet kuulumaan elämääni ainakin jtn loppu elämäni ajan!!!!!!