Hymyilen vaikka sisälläni velloo tyhjyys.

Olen aidosti onnellinen vaikka sisälläni velloo pelko.

Rakastan nykyistä elämäntilannettani tai siis ihmisiä elämässäni mutta pelkään itseäni.

Halaan läheisiäni ja tuen heitä lämmöllä ja rakkaudella mutta itseäni kohtaan olen kuin pakastin

Kun katson peiliin vessamme seinässä näen silmäni jotka ovat nähneet aika helvetin paljon 34v elinikänsä aikana vaikka melkein sokeat ovatkin.

Uppoudun silmiini näkien niidetukn takana naisen joka pelkää mutta en hyväksy sitäkään todellisuutta vaan lähden pois peilin edestä enkä taakseni katso poistuessani vessasta josta sammutan valot kun suljen oven perässäni.

Milloin tää menikään tähän että pelko itseäni kohtaan hallitsee sisintäni mutta työnnän sen kuitenkin unholaan ja hehkun ulospäin lämpöä ja läheisyyttä läheisille heitä tukien ja auttaen samalla auttaen itseäni pärjäämään hetken eteenpäin elämän taipaleella.

Hoen itselleni ajatuksissani koko aika että vaatisin itseltäni jtn liikoja ja enemmän kuin läheisiltäni mutta ei se niin ole vaan todellisuus on se etten vaadi itseltäni mitn muuta kuin sitä etten näytä heille sisälläni vellovaa henkistä sekamelskaa vaan autan ja tuen heitä heidän solmujensa aukaisemisessa, vaikka tiedän että minun pitäisi keskittyä omien sekametelisoppien selvittämiseen ja sisäisten solmujeni aukaisemiseen mutta työnnän sitä urakkaa vain kauemmas tulevaisuuteen kuvitellen jtn sairaasti että ne aukenisivat itsestään muita auttamalla jne samalla kun muiden solmuja auon heidän kanssaan yhdessä!

Tiedän senkin 110%  että läheiseni kyllä tekisivät minullekin samoin kuin minä heille ja tukisivat auttaen minua saamaan sisäisen rauhan takaisin ja solmuni niin että tyhjyys poistuisi sisältäni mutta ei minä en anna heidän auttaa koska minä pelkään myös myöntää tarvitsevani muita ja varsinkin pyytää heiltä apua vaikka sitä itse ovatkin minulle tarjonneet satoja jos eivät tuhansia kertoja lähiaikoina. 

Minä kuitenkin olen itsepäinen ja kerta toisensa jälkeen kieltäydyn heidän avuntarjoamisistaan eri sanamuodoin ja eri lauseilla eri sana yhdistelmillä ja hymyilen sen jälkeen ja kysyn "se minusta mutta mitä sinulle kuuluu?"

Minä en siksi kieltäydy läheisteni avusta jne etten haluaisi sitä tms vaan siksi että minä olen uppiniskainen pelkuri joka ei halua vielä alkaa siihen urakkaan koska pelkään itkua ja sitä tunne myräkkää joka alkaa vallata kehoani kun solmut aukenevat yksiten ja tunteet pääsevät takaisin sisäiseen maailmaani kulkemaan vapaasti virraten.

Mutta joo tapani mukaan päätän tämän tekstini sanoihin "Mutta se minusta, mitä sinulle kuuluu?"