Katselin yhtenä iltana jälleen disneyn yhden parhaimmista klassikko piirretyistä ja ajatus tuli päähäni että mehän olemme kuin ihmis elämän KAUNOTAR ja KULKURI.. kumppanini on "kaunotar" eli hän on meistä se joka toiminut elämässään 99% lakeja jne kunnioittaen  jne ja minä taas olen "kulkuri" joka on elänyt melkein koko aikuis ikäni omia polkujani kulkien välittämättä siitä onko ne laillisia vai ei... joo tiedän ettei tää ole mikään ylpeilyn aihe mutta jokaiselle asialle on omat syynsä ja se että minä olen toiminut näin ei ole oike tapa hoitaa asioita mutta toisaalta jos en olisi niin tehnyt tai siis elänyt en olisi tälläinen kuin olenkaan mutta toisaalta tiedän myös sen että vieläkään ei ole todellakaan myöhäistä vaihtaa laivan kurssia ja suunnata tätä rahtialusta tyynelle aallokolle.. Me olemme erilaisia toisiemme kanssa ja sitä olen miettinyt myös tässä lähiaikoina että olemmeko kenties liian erilaisia toistemme kanssa, vaikka sitähän sanotaan että erillaisuudet täydentävät toisiaan mutta joo... 

Sekin on pyörinyt mielessäni ja olemme siitäkin puhuneet tai siis yrittäneet puhua että kuinka sukumme ovat myös siinä asiassa erillaisia että kumppanini ei edelleenkään oikein kehtaa myöntää edes isälleen avoimesti että olemme yhdessä vaikka olemmehan jo yli 3v olleet parisuhteessa mutta minun sukuni taas tietävät tämänkin asian meistä niin kuin kaiken muunkin koska en minä koe että minun pitäisi tätäkään asiaa heiltä salata.... niin kuin en muutakaan mutta tämäkin kertoo sen että olemme helvetin erilaisia ihmisiä. Minusta vain tuntuu oikeasti odella pahalta tämäkin että minut salataan toisaalta jopa omilta vanhemmiltaan. Ja siksi myös olen miettinyt että onko tämä sitä mitä haluan itse elämältäni vaikka toisaalta rakastan kumppaniani tai näin uskon ainakin tuntevani häntä kohtaan.

Vai onkohan tämä rakkautta  vai kenties vain kiintymystä ja tottumista ( TOTTUMINEN on muuten yksi niistä kolmesta sanasta mitä olen AINA elämäni aikana VIHANNUT!!!)  ??

Meidän elämä EI tosiaankaan ole ainaista riitelyä tms negatiivisia asioita täynnä vaan kyllä meidän elämään mahtuu paljon hyviäkin asioita jne eli en tosiaankaan väitä että yhteinen elämämme olisi kokonaan täyttä paskaa ja negatiivisuutta mutta..

Tämä tilanne on vain jatkunut tämän vuoden ajan ainakin ja koko aika tuntuu että huomaan lisää asioita missä olemme ihmisinä täysin erilaisia hänen kanssaan mutta tiedän etten ole itse todellakaan täydellinen mutta ei ole hänkään vaikka välillä (useinkin) tuntuu että hän dissaa minuu ja nostaa itseään jalustalle saaden minut näyttämään itseään huonommalle... molemmissa meissä on vikamme mutta minä ainakin haluaisin että yhdessä saisimme ne fiksattua niin ettemme olisi erillisiä viallisia ihmisiä vaan me olisimme saumaton tiimi mutta tiedän sen ettei meistä kumpikaan saa niitä fiksauksia YKSIN tehtyä...

Olemme kumppanini kanssa näistäkin asioista puhuneet tai siis yrittäneet puhua mutta minusta varsinkin tuntuu että puhumme aikalailla erikieltä tai siis minä en osaa artikuloida hänelle oikein mietteitäni niin että hän ne ymmärtäisi vaan hän alkaa kuvittelemaan USEIN kun yritän hänelle puhua näistäKIN että haluan erota hänestä mutta EI  en halua automaattisesti erota vaan haluaisin että elämässämme tapahtuisi tiettyjä muutoksia mutta tiedän senkin että en niitäkään muutoksia saa yksin tehtyä vaan nekin asiat tarvitsevat häntäkin mutta minusta on helvetin vaikeaa artikuloida hänelle asioita koska tuntuu että hän ei vaan ymmärrä mitä koitan sanoa, koska minusta on tuntunut jo pitkään ettei hän ymmärrä(näe) asioita miten minä ne näen tai siis noita elämämme kompastus kiviä ei hän näe mitä minä näen ja toistepäin...

En todellakaan väitä että olisin itse mitenkään täydellisin tai edes helpoin kumppani ja sen voin kyllä ihan avoimesti ja rehellisesti myöntää ääneen mutta voiko hän tehdä saman itsensä kohdalla..

toisaalta myös mietin että onkohan nääkin mietteet jne minun omia harhaisia kuvitelmiani päässäni joita kumppanini mielestään minulla on ja tiedän kyllä itsekin että teen asioista edelleenkin USEINKIN kärpäsestä härkäsen mutta olen vihdoinkin YMMÄRTÄNYT sen asian että olen jo MELKEIN 40v akka joka haluaisi vihdoinkin eläää rauhallista ja tasaista elämää jota kyllä meidän elämä onkin kunhan saamme (jos niin on tarkoitettu siis??!!!!??!!) asiat hiottua oikeisiin uomiinsa...

Joo ehkä tämä riittää tällä kertaa,..

-oman elämänsä kulkuri joka tuntee olevansa aikamoinen tuhkimo-

ps. meidän rakkaalla peikko pojalla on MURROSIKÄ!!!!