Tajusinpa olevani nykyään kävelevä vitsikirja jota minä Jonna itse "luen" nauraen vedet silmissä, muiden pyöritellässä vieressä päitään.

Olen ymmärtänyt sen ehkä liiankin hyvin että huumori on siinä kohtaa parhainta kun ihminen osaa nauraa itselleenkin/itsestään kertovista "vitseistä"

"on ihanaa että on sellainen tyyppi kuin sä, vaikka hermojani kiristelet joka päivä.

On ihanaa että on sellainen tyyppi kuin sä, minäkin saan olla hullu koska yksin se ei ole kivaa ja rakastaa toista samanlaista lihavaa.

On ihanaa että on sellaine tyyppi kuin sä, jonka pinnaa voin kiristää ihan vapaasti jne katkeamispisteeseen asti ja painua makkariin hirnumaan sitä tunnetta ku sain taas sinut ärsyyntymään :D

On ihanaa että on sellainen tyyppi kuin sä, jonka kaverit jne kattovat miun touhuja nenän varttapitkin vieläkin, mutta itse toivoisin että he kävisivät useammin koska nykyään osaan touhuta tupsailuni niin  että minulla on itselläni hauskaa jne :D

Huvitan itseäni nykyään aika usein mutta järjellä toimien ja ARTIKULOIDEN puhumani asiat oikealla tavalla ;)"

nim.merk. olen ruma mut en tyhmä

 7 kuukautta piilottelua.

7 kuukautta omaa lomailua.

7 kuukautta henkisesti raskasta aikaa

7 kuukautta vähän väliä heräilyä

7 kuukautta  hymyilyn näyttelyä

7 kuukautta kyynelien pidättelyä

7 kuukautta ihan idioottimaista vapautta

ovi aukeni ja eteiseen ilmestyi kaksi sian naamaa yllättäen

sekuntin murto osassa asenteen muutos kylmäksi ja menoksi.

putkaan kävelyä kerrosvahdin perässä.

putkan oven sulkeutuminen selän takana

itseni kohtaaminen ja kyynel joet poskilla.

huutoa suoralla kurkulla ja tärinää peitonalla lattialla.

matka jatkui.

vankilasta toiseen vaihtelua.

turkuun jättivät

hoidin velvollisuudet siellä mitä piilottelin tuon 7kk

nyt se on hoidettu ja henkinen tuhannen kilon kivi taakka harteilta kadonnut.

 en voi luvata etten ikinä takas muurien väärälle puolelle tule palaamaan

sen voin luvata kuitenkin että yritän kaikin keinoin olla palaamatta sinne

se riitää ja elämä jatkuu.

 Hovioikeudenkäynti on sana joka kolkuttelee takaraivossani SUUREEN ääreen... Niin kovaan ääneen ettei kukaan edes tajua asiaa, toisaalta en tajua edes itsekkään vaikka asiasta olen monesti ihan ääneen  puhunut..... Tiedän kyllä entuudestaan mitä hovioikeudenkäynti oikeasti onkaan ja olen muutamat semmoiset itsekin kokenut ja osallistunut henk.koht moisiin mutta tää hovioikeudenkäynti mistä nyt näpytän läppäriämme on jtn aivan uutta ja selittämättöntä plus ennenkokematonta minulle itsellenikin....

Tuo käsittely tarkoittaa minulle itselleni niin monia eriasioita etten edes itsekkään vielä tiedosta niitä kaikkia tälleen ennen istuntoa mutta sen voin sanoa jo tässä kohtaa että siellä tulee saamaan lopullisen tuomion ihminen jota rakastin niin paljon että naimisiinkin menin rakkaudesta joka on muuttanut muotoaan toisaalta, mutta edelleenkin se  tunne rakkaus on olemassa vaikka ei pitäisikään koska saattaisi olla ettei sydämeni enään sykkisi, mutta sykkii siltikin.

Toinen asia on että tuo käsittely on lopullinen loppu ja piste meidän väliselle parisuhteelle eli liitollemme ja uskottelen itselleni ja muillekin että se on lastenleikkiä minulle vaikka tunnen itseni ja pelkään sitä tunne myräkkää päässäni joka iskee käsittelyn jälkeen viimeistään jos ei jo ensi sekunteilla kun käsittely alkaa. Heitän hurttia huumoria että voittajana sieltä lähden paskasesti nauraen joka joo voi ollakin totta mutta voi olla myös että lähden sieltä käsiä puristaen nyrkkiin jne ja ulkona todellisuus iskee ja kyyneleet tulevat... toisaalta se että puhun myös kovaan ääneen että jos ja kun kohtaan vastapuolen edustajan silmätysten hymyilen jne en tunne mitn muuta kuin negatiivisia tunteita tms mutta myönnettävähän se on itselleni  edes etten yhtään osaa edes veikata että mitä siinä kohtaa tapahtuu. yritän hokea itselleni jo näin etukäteen  päässäni/mielessäni kaikenlaisia voimalauseita ja tsempata itseäni vaikka tiedän niiden unohtuvan siinä tilanteessa kun näin tapahtuu.... huoh.... joo tiedän ettei pitäisi miettiä tätäkään etukäteen mutta minä olen minä ja toimin näin....

läheiseni joiden kanssa elämääni nykyään jaan yrittävät tsempata ja tukea minua tässäkin asiassa ja joo kyl heidän sanansa auttavat mutta vain murto osan verran koska onhan ne vaan sanoja mitkä saavat minut itseni voimaan henkisesti paremmin jotenkuten tässä tilanteessa MUTTA.... he eivät kuitenkaan kokeneet sitä kaikkea mitä tapahtui kun kuningas alkoholi otti ihmisestä niin suuren vallan että ne  teot tapahtui jonka takia tuo hovikäsittely järjestetään.

En kirjoita tätäkään raapustusta kenenkään muun takia kuin itseni... pääni on täynnä miljoonia ajatuksia joiden yhteisnimi on HOVIOIKEUDENKÄYNTI!

Ensimmäiseksi: Avioeroni astui vihdoinkin voimaan ja se toi mukanaan aikamoisia ristiriitaisia fiiliksiä... toisaalta oon hyvinkin onnellinen että se on ohi vaikka toisaalta iski jtn tyhjäfiilis päälle koska hänen kanssaan olin myäs erittäin onnellinen ja rakkauden takia menimme naimisiin mutta aina asioita ei voi selvittää ja antaa anteeks vaikka kuinka haluis... Rakastan toisaalta häntä edelleenkin jtn mutta enemmän rakastan itseäni ja haluan pysyä hengissä.. Läheiseni kaikki on sanoneet "ole onnellinen että pääsit hirviöstä ja nauti nyt joka hetkestä elämässäsi uuden kumppanisi kanssa jne.." mutta kun asia ei mee niin vaikka pitäisikin... ja siis JOO olen onnellinen nyk kumppanini kanssa mutta toisaalta sydämeni silti edelleenkin huutaa vaiennettua huutoaan eksäni luokse jonka kanssa  avioero tuli... huokaus... en tiedä...

 Toiseksi: Ihmisistä jotka olivat minulle "kotijoukkue" tulikin yhtäkkiä "vierasjoukkueen" pelaajia... En tiedä mikä tuli tai siis tiedän... katkaisinhan itse heidän kanssaan ainakin toistaiseksi välit koska en vaan jaksanut enään eikä mun toisaalta tarvitsekkaan jaksaa (tai niin on moni sanonut). Tuntui vain etten kuulu enään hein joukkueensa, koska heillä on salaisuuksia jne jne ja minä taas elän oman näköistä elämääni ja pyrin rehellisyyteen mutta he eivät tuntuneet sitä tajuavan/ymmärtävän ja toisaalta työnsivät itse minua kauemmas "jengistään".... tottakai tää tuntuu ihan vitun pahalle mutta en mie vaan oikeasti jaksa enään ees toisaalta yrittää koska energiatasoni eivät ole siinä kuosissa että niitä voisi kuluttaa muuhun kuin oman pääni kasassa pitämiseen....Sitäkään he eivät tuntuneet tajuavan vaikka monet kerrat heille sanoin asiasta ja selitinkin mutta ei.... joo en syytä heitä kaikesta koska aikamoinen erakkohan musta on tullut enkä siltikään olisi halunnut että tässä käy näin... varsisnkaan veljeni takia joka on mulle edelleenkin helvetin rakas mutta aina elämässä ei voi voittaa..... tällästä tää on ollut jo tän aikaa melkein koko aika kun palasin pirkanmaalta ja tuntuu etten kuulu vanhaan jengiin vaikka tekisin mitä pelle temppuja tahansa.... mut joo... ehkä se tästä taas.... elämä jatkuu....

-villivarsa-